Tää on se hetki kun heitän aivan vuosisadan ylävitoset itselleni, teen aaltoliikkeittä niin ettei oo koskaan nähty ja twerkkaan yksikseni niin että heikompaa hävettäisi. Miksikö? No siis ihan normistikin oon sellainen vähän latvasta laho, jonka muumit on karannut laaksosta ja penaalissa aina vain helkkarin tylsiä kyniä, mutta on mulla tällä kertaa ihan oikea syykin. Nimittäin, me päästään vihdoin ja viimein viettämään aikuisten viikonloppua. Lapset hylätään mummolaan, niin kuin huonojen tai vähintäänkin keskinkertaisten vanhempien kuuluukin ja ei muuta ku äkkiä kaasu pohjaan ja niin kauas kuin bensaa riittää… ja sehän riittää tasan tarkkaan Rukalle, elikkäpäs Kuusamoon. Dannyn sanoin…

”Kuusamo, nyt kutsuu mua Kuusamo”

Ja Kuusamohan kutsuu! Viikon jo Danny hoilannut kuin rikkinäinen levy kuinka se Kuusamo oikein kutsuukaan minua. Mahtava korvamato, kiitos Danny! Toivottavasti sain sen tartutettua sinullekin, ehhehheh! Varmaan pitäisi tuntea huonoa omatuntoa siitä, että ”hylkään” lapseni hemmottelevan ja rajoja vieroksuvan mummon luokse viikonlopuksi ja lähden itse pitämään vuosisadan hauskaa, mutta en kerrassaan vain kykene. Tälläkin hetkellä olen suorastaan purskahtamassa hysteeriseen ilon itkuun, kun mietin kuinka maata järisyttävän hauska viikonloppu meillä on ukkelin kanssa tiedossa. Luukutan Robinia ja se menee näin:

”Meil on hyvä jengi koossa taas, ei todellakaan olla synnytty oottamaan. Tää on parasta just nyt, parasta just nyt. Tää on parasta just nyt”

Varmaan nyt jo kaikille tuli selväksi, että olen niin loputtoman iloinen, että aivan laulattaa! Mutta silloin pitää hoilata kun siltä tuntuu, joten siitäpä syystä aion kertoa teille tulevan viikonlopun (oletettavat) kohokohdat musan kera.

Ensinnäkin, hyvällä ystävällämme Makella on syntymäpäivät ja siten ensimmäisenä Rukalle saavuttuamme korkkaamme jotain maidon kaltaista, kilistelemme Maken ja yhteisen viikonlopun kunniaksi ja laulamme kuin Marilyn Monroe Kennedylle konsanaan…

”Happy birthday to you, happy birthday to you, happy birthday dear Make-pupsukka, happy birthday to youuuuuuu…”

Lauantaina päivällä vuorossa on laskettelua ja kaikkihan tietää kuinka Urpo Vesa on rinteessä. Siihen sopii erinomaisesti seuraava rallatus, jota Oilinkin kanssa olemme kotosalla pariin otteeseen hoilanneet…

”Ja niin kuin tuuli konsanaan hän syöksyi alaspäin. Ei aavistanut ollenkaan et voisi käydä näin. Kas satakunta volttia hän teki ilman holttia. Ja *persheelleen hän kinokseen näin lensi suksineen.”

Launtai-iltana naiset tietenkin tälläytyy ja miehet saunoo ja kylpee paljussa. Samalla kun me tytöt puhutaan politiikkaa pojat vertailee niiden ruttuisia sormia. Taustalla pauhaa…

”Nyt poika saunoo se kylpee, se laulaa ja huutaa kannusta samppanjaa Meidän poika on tullut kotiin Nyt poika saunoo se valvoo se riekkuu ja rällää katseella mällää Meidän poika on tullut kotiin.”

Lauantai-illan kruunaa varmaan jokin hämyinen karaokebaari, jossa liiallinen maidonjuonti on sumentanut arvostelukykyä ja päätämme laulaa…

”Aikuinen nainen mä oon, en enää eksy maailman tuuliin. Liittomme vahvistukoon, tahtoisin jatkaa hyvin alkanutta matka”

Ja aivan kuten kaiken sen tälläytymisen jälkeen olimme omasta mielestämme kerrassaan maailman upeimpia naaraita, Paula Koivuniemen ”aikuinen nainen” kuulostaa käsittelyssämme vähintäänkin enkelten laululta.

Sitten kun me herätään sunnuntaina aamulla Vesan kanssa aivan rauhassa ilman lapsien kiljumista Rukan talviseen maisemaan, Vesa aloittaa aamuun laulaa luikauttamalla mulle vähän Pepeä ja se menee näin:

”Kun silmäni mä auki saan ja sinut siinä nään mä ihan lähelläin Niin lämpimänä vasten oot sä minun kylkeäin…”

Se laulaa sen mulle aivan täydellisellä Pepe-äänellä alusta loppuun asti samalla kun se näyttää ihan Jason Stathamilta, Channing Tatumilta tai Vin Dieseliltä. Tästä eleestä äärettömän otettuna, mun täytyy tietenkin antaa oma vastine. Meen ihan paniikkiin enkä siihen hätään keksi mitään muuta, joten laulan…

”Sinussa on roimaa alkumiehen voimaa kanna minut metsään apinamies! Suojaan oksan haaraan kantaa saisit naaraan oisit mulle suurin apinamies, kenties!”

***

Meitä on lähdössä reissuun niin mahtava jengi, että jos ei muuta niin nauraa saa ainakin niin, että Vesan salilla vetämä vatsalihastreenikin kalpenee siinä rinnalla. Ei muuta kuin adios amigos…! Nyt mä lähden pakkaamaan, joten se on ”over and out”. Palataan astialle taas sitten kun olemme toipuneet reissusta ja tekee mieli NaristaMarista jotain turhanpäiväistä. Ei muuta kuin huippua viikonloppua kaikille. Ja jos satut olemaan Rukalla niin VARO! Me ollaan se liian äänekäs porukka, jolla on tosi huonot ja luultavasti hieman alatyyliset jutut…

Luin jokunen aika sitten Jenni Lehtisen kirjoituksen Metatyöstä ja siitä kuinka se räjäyttää äidin pään. Ennen tätä kirjoitusta olin jo pitkään paininut sen asian kanssa, kuinka saisin mieheni ymmärtämään sitä työmäärää jonka teen kotona. Etenkin sen jälkeen kun olin itsekin jo asettunut ”virallisesti” työelämään, huomasin meidän yhäkin noudattavan kotona tekemisessä sitä samaa kaavaa, joka oli jäänne siltä ajalta kun olin vielä kotona, milloin opiskellen, milloin äitiyslomalla Ellalta ja milloin mitäkin.

Vaikka Jenny Lahtisen kirjoituksessa Metatyö räjäyttää nimenomaan äidin pään, en itse ota aiheeseen ehkä noin tiukkaa lähestymistä. Joissakin perheissä se voi räjäyttää myös isän pään ja joissakin perheissä se ei räjäytä kenenkään pääkoppaa, sillä työ on jaettu onnistuneesti tasan. Todennäköisintä ehkä kuitenkin on, että äidin pää poksahtaa, mutta siitä en nyt koeta avata keskustelua olleskaan. Kirjoituksen pointtina on se, että minä meidän perheen metatyön tekijänä koin tuon kirjoituksen myötä suuren valaistumisen ja tavallaan koin suurta iloa siitä, että joku oli osannut pukea sanoiksi sen, missä itse olin epäonnistunut. Monia kertoja olin yrittänyt selittää miehelleni sitä kaikkea näkymätöntä työtä ja vastuuta, jonka minä teen ja kannan meillä kotona.  Olen ollut ilmeisen epäonnistunut yrityksissäni, sillä paras lopputulos mihin olemme päässeet, on ollut mieheni ehdotus, jonka mukaan loisimme listan siitä kenen vuoro on tehdä mitäkin, siis niin kuin vaikkapa täyttää astianpesukone tai pestä pyykit. Ei näin, tätä minä en halua!

En halua tai pyydä lisää byrokratiaa enkä varsinkaan enemmän työtä listojen tekemisestä. Ja siis, koskaan pointtini ei ollut se näkyvä työ. En halua listaa itsestään selvistä jokapäiväisistä kotitöistä vaan nimenomaan haluan tarttua juuri siihen kaikkeen muuhun, siihen mitä emme niin helposti näe.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole myöskään luoda minkäänlaista ”minä hyvä, sinä paha – asetelmaa” tai tarpeettomasti dissata miestäni. Tämä on vain rehellinen kertomus siitä, miten meillä asiat ovat syystä ja toisesta vuosien aikana menneet ja miten minä kovasti haluaisin muuttaa tilannetta hieman tasapuolisemmaksi ihan vain siksi, että nyt kun itsekin teen kovasti töitä (siis muutakin kuin kotitöitä) olen huomannut tämän käyvän ajoittain melko raskaaksi. Ja ei, mieheni ei ole muuttanut ensimmäiseen yhteiseen asuntoomme suoraan äidin helmoista, vaan ihan itse on jo vuosia ennen sitä joutunut omat likaiset bokserinsa pesemään;)!

Meillä ne näkyvät kotityöt kyllä jakautuvat melko tasan, vaikka itse olenkin siisteyden suhteen paljon tarkempi, mutta se nyt on jo ihan eri stoori. Mieheni tarttuu imuriin, täyttää sen astianpesukoneen, pesee vessan ja vaihtelee vaaville vaipat, ja mitä näitä nyt on. Se on nimenomaan se näkymätön työ, tai siis se, joka on minulle hyvinkin näkyvää, mutta hänelle näkymätöntä. Listaanpa joitain asioita, näkyviä ja näkymättömiä, jotka ovat vain minun tehtäviäni ja suurin osa sellaisia, joiden olemassa oloa mieheni ei edes ymmärrä:

• Lasten vaatteet: Pidän huolen, että kummallakin tytöllä on sopivat sekä sisä- että ulkovaatteet neljälle eri vuodenajalle. Huolehdin urheiluvarusteet, luistimet, sukset ym.
• Syntymäpäivät, syntymäpäivälahjat, joululahjat ja kummilapset merkkipäivineen.
• Perheen vakuutukset: kilpailutus, päivitys, maksut
• Perheen laina-asiat
• Ellan harrastukset, esitykset, erilaiset tapahtumat ja teemapäivät
• Hakemukset ym. ilmoittautumiset koulun juttuihin ja harrastuksiin tai vaikkapa päiväkotiin ajallaan
• Wilman seuranta – lupalaput, erityispäivät ym.

…Ja kaikkein kauhein muistettava on ne samperin D-vitamiinitipat. Miksi niiden pitää mennä käyttökelvottomaksi kahdeksan viikon käytön jälkeen? Miksei sitä purkkia voi vain käyttää loppuun ja ostaa sitten uuden? Aina uuden tötterön ostettuani vannon, että tällä kertaa merkkaan johonkin ostopäivämäärän, mutta vielä koskaan en ole saanut sitä aikaiseksi.

Mutta siis, onhan näitä ihan loputtomasti, eikä kukaan jaksaisi lukea jos kaikki hommat alkaisin listaamaan. Tuossa nyt kuitenkin muutamia mainitakseni. Mutta se, miksi homma menee meillä näin, on varmasti kaikkein eniten ihan oma vikani. Olen aina ollut jokseenkin neuroottinen yksilö ja rakastan pitää pakonomaisesti kaikki langat omissa käsissäni. Luotan, että asiat hoidetaan kun teen ne ihan itse alusta loppuun. Sitten nuo talousasiat ovat ihan oma lukunsa. Olen koulutukseltani taloustieteilijä ja vaikka monissa perheissä varmasti se on se mies, joka huolehtii esimerkiksi laina-asiat, meillä se olen minä. Tykkään pyöritellä numeroita ja olen näistä asioista tarkka kuin porkkana. Tämä tulee minulta luonnostaan, enkä oikeastaan edes haluaisi mieheni näihin niin kovin puuttuvan.

Itse en usko siihen, että kaiken pitäisi mennä mekaanisesti aivan juuri prikulleen tasan 50/50. Elämässä tilanteet vaihtelevat ja meilläkin on ollut paljon sellaisia vuosia, jolloin on ollut hyvinkin järkevää minun tehdä suurin osa vaikkapa noista yllä mainituista taskeista. Niin ja totuushan on, että kyllä me naiset ja miehet olemme kovin erilaisia. Siis ihan jo aivojemme kemialta. Emme katso maailmaan samojen linssien läpi, emmekä prosessoi samaa informaatiota samalla tavalla. Sen sijaan, että jaamme mekaanisesti kodin tehtävät juuri tasan, tärkeämpää on mielestäni molempien läsnäolo arjessa. Siis sellainen joka nimenomaan mahdollistaa näkemään sen kaiken metatyön jota kodin arjen pyörittäminen pitää sisällään. Tekemistä on kuitenkin sen verran paljon, että tekevä ja arjessa läsnä oleva ihminen kyllä löytää sieltä omaan rooliinsa ja vahvuuksiinsa sopivat hommat hoidettavaksi. Mitä se sitten enää siinä painaa, jos se olenkin aina vain minä joka tyhjentää sen astianpesukoneen?

Olen itse niin tekevä ihminen, että laiskuutta en siedä. Siis sellaista vetelää toimettomuutta, jossa ei oikein saa itsestään mitään irti. Sellaisesta ei kuitenkaan ole kyse. Mutta kuinka vaikeaa mahtaa olla hypätä liikkuvan kelkan kyytiin kun vauhtia on jo melkoisesti? Luulenpa, että miehelleni on jo melko mahdoton hahmottaa tätä valmista kokonaisuutta, jota minä olen pyörittänyt jo vuosia. Se tulee viemään aikaa ja vaatii myös minulta muutosta tavassani ajatella, jotta voin aidosti antaa hänelle mahdollisuuden osallistua ja jakaa tätä vastuuta.

Saakelin hammaskeiju, etkö tuota just ollut lomalla!?!

Näkyvät kotityöt ovat mielestäni helppoja, sillä ne tarvitsee vain tehdä. Näet kaiken aikaa mitä on tekemättä ja miten ne asiat kannattaa priorisoida. Joistakin asioista, kuten siisteydestä, voi myös välillä tinkiä kun on kamala kiirus ja paljon muita tärkeämpi asioita hoidettavana. Metatyössä pa***maisinta on nimenomaan se muistaminen. Ennen se ei ollut minulle ongelma, enkä oikeastaan kaivannutkaan miestäni sorkkimaan asioihin, sillä ne olivat täydellisesti hoidossa ja koin olevani tilanteen herra. Ongelmaksi tämä muodostui nyt kun aloitin yrittämisen ja tavallaan siten palasin takaisin työelämään. Enää koti ei ole ainoa työni, vaan aivokapasiteettiani verottaa niin moni muukin asia. Kirjaimellisesti tämän syksyn aikana minusta on tuntunut, että asiat vain hajoilevat käsiini. Teen yhtä asiaa, mutta ajattelen toista. Käytän päiväni miettien, mitä ne olivat ne asiat joita tänään piti miettiä ja tehdä. Koitan jatkuvasti muistaa mitä olen unohtanut! Ja siis ihan pöljiä asioita, kuten vaikkapa hammaskeiju. Esikoiselta irtosi ennen loppiaista taas uusi hammas, mutta kas kummaa, keijua ei vaan näkynyt. Siinä minä sitten selittelen kuinka hammaskeijut ovat aina loppiaisen lomalla ja tietenkin viikonlopun myös. Viisi yötä siinä meni keijulla lomaillessa ennen kuin ennätti tulla kylään. Vastaavia stooreja on kehitelty menneenä syksynä jo ainakin viisi.

Elän tällä hetkellä jatkuvassa pelossa siitä, että kohta unohdan jotain todella tärkeää. Kaipaan siis eniten mieheni apua siinä, että muistan kaikkien kaiken. Ja samalla kaipaan myös ymmärrystä. Jos toinen ei näe sitä, niin silloinhan sitä ei hänelle ole olemassa. Siksipä ehkä kaikkein eniten haluaisin, että hän aidosti näkisi, minkälainen työmäärä tähän koti nimiseen yritykseen menee, jotta se pysyy tolpillaan. Ymmärryksen kautta tulee arvostus ja sitä sitten seuraa halu auttaa ja olla vielä yhden pykälän verran enemmän läsnä, jotta aito osallistuminen on mahdollista.

Oi että, kyllä nyt on niin kirkas sädekehä että ihan silmiä häikäisee…

En halua sovittaa sitä kuuluisaa marttyrin hattua päähäni ja lähteä avioliitossani sille epärakentavalle linjalle jossa ”minä teen aina kaiken ja sinä et tee koskaan mitään”. Muutenkin inhoan sanojen, kuten ”koskaan”, ”aina” ja ”ikinä” käyttöä kun yritetään puolison kanssa käydä rakentavaa keskustelua. Niitä tulisi kaikissa olosuhteissa välttää. Mennyt syksy on ollut rankka ja se on tuonut mukanaan myös pientä kitkaa rakkausrintamalla. Monia keskusteluja on käyty ja osa niistä on ollut rakentavia ja osa sitten sellaisia, joita ei niin kovin mielellään muistele ja joissa en nyt ehkä kokenut olevani paras version itsestäni, lähinnä sellainen antisupersankari. Saatoin käyttää erityisen runsaasti sanoja ”aina”, ”koskaan” ja ”ikinä”. Mutta, väsymys on ihmeellinen juttu ja sen mukana tulee usein erilaisia lieveilmiöitä. Keskusteluja on käyty ja varmasti käydään vielä jokunen lisää ennen kuin löydämme tähän niin-kovin-vaikeaan asiaan molempia tyydyttävän ratkaisun. Erona nyt vaan on se, että (pahin) väsymys on toistaiseksi selätetty ja edellytykset ratkaisun löytymiselle paremmat, sillä tyyli ja sävy ovat vähemmän ”v-mäinen nalakuttava akka”.

Lopputulema: Olisi tyhmää olettaa, että jos asiat on ennen tehty tietyllä tavalla, ne tulisi tehdä aina niin. Elämä ja tilanteet muuttuvat, ja aivan niin kuin yrityselämässäkin, myös perheessä on kyettävä muuttumaan muuttuneiden olosuhteiden mukana. Se mikä meille toimi ennen, ei selvästikään toimi enää, sillä myönnettäköön, olen ollut melkoisen uupunut nyt kun tekemistä, hoidettavaa ja muistettavaa on vähintäänkin tuplamäärä entiseen verrattuna. Ja on ihan okei olla väsynyt ja on ihan okei käydä keskusteluja näistä asioista ja uudistaa työnjakoa. Se mikä ei ole okei, on haluttomuus puhua, nähdä ja ymmärtää. Ei ole okei, jos perheessä vain yksi, oli se sitten äiti taikka isä, on jatkuvasti jaksamisensa äärirajoilla samalla kun toinen huutelee kuinka elämä on ihanaa ja heittelee taaksepäin voltteja.

Ei siksi, että ”kun se vaan nyt on reilua ja kun TASA-ARVO” vaan siksi, että kaikilla olisi hyvä olla. En minäkään halua loputtomasti olla robottiäiti, joka vain suorittaa ja koettaa epätoivoisesti olla jokaisen asian tasalla sen sijaan, että olisi aikaa joskus myös vain olla läsnä ja hetkessä lasten kanssa. Jaettu työtaakka tarkoittaa minulle mahdollisuutta olla parempi äiti, parempi vaimo, parempi ystävä ja kaikin puolin parempi minä. Joskus jäisi aikaa myös itselle ja omalle hyvinvoinnille.

Niin ja hyvinvoinnista puheen ollen, tässäpä päivitystä laihari-projektiini liittyen: Salikortti hankittu, salaattia rouskutettu, reisi-peppu-vatsa jumppa varattu, Vesan tekemää saliohjelmaa raivoisasti veivattu (kohta) ja puntari -1,5kg. Kiitos ja kumarrus…

”Joulu on taas, joulu on taas, pää hajoo kun on stressii”

Tämä joulu on meidän perheelle poikkeuksellinen, sillä ensimmäistä kertaa vietämme joulun keskenämme täällä etelässä. Aina aikaisempina vuosina olemme raahanneet kimpsut ja kampsut Ouluun ja juhlistaneet joulua isommalla jengillä kotikonnuilla. Tuskinpa tästä kuitenkaan joka vuotuinen tapa tulee, sillä kyllähän jouluun mielestäni kuuluu vahvasti yhdessä oleminen ydinperhettä laajemmassa mittakaavassa sekä tietenkin hautausmaalla käynti ja siten jo edesmenneiden sukulaisten ja perheenjäsenten muistaminen ja kunnioittaminen.

Tänä vuonna kun kaikki toteutus lepää omilla harteillani, olen vakaasti ajatellut kehittää itselleni joulustressin joka johtaa siihen, että kun aatto vihdoin koittaa olen aivan totaalisen burnout! Lahjoja olen jo ostanut jonkin verran lapsille hyväksikäyttäen mustan perjantain hurjia tarjouksia ja äidiltä tilannut omatekoisen sinapin kinkun päälle leviteltäväksi, mutta muuten joulu ja sen toteutus ovat vielä hyvin kaukana tehtävälistani hännillä. Painekin on kova! Ellalle joulu on aina ollut tietynlainen, tiettyä kaavaa noudattava ja tietyllä kokoonpanolla vietetty. Topakka äitini on aina vastannut siitä, että kaikki sujuu käsikirjoituksen mukaan, tarjoilut ovat runsaat ja ilmapiiri aidosti jouluinen. Ehkä olisi itsetunnolleni tervettä todeta jo nyt heti alkuun, että nämä kengät ovat liian suuret täytettäväksi ja siksi meidän joulusta kotona tuleekin aivan omanlainen. Toivottavasti se kuitenkin tarkoittaa jotakin muuta kuin hermoromahduksen partaalla kiikkuvaa äitiä ja palanutta kinkkua ja pipareita.

Omanlainen, mutta minkälainen? Rakastamme ruokaa ja varsinkin jouluruokaa, joten siitä ei tingitä vaikka keittiömestari vaihtuukin. Runsas joulupöytä, kauniita joululauluja, jouluelokuvia televisiosta, lautapelejä ja superähky konvehdeista. Sounds like a plan! Katselin tuossa lähikirkon ohjelmaakin ja olisi kiva viedä koko perhe jouluaattona kuuntelemaan kirkkoon joululauluja ja kohtaamaan muita joulumielellä olevia alueen asukkaita. Jouluna ihmiset ovat yleisesti lähestyttävämpi, aidosti lajitovereilleen läsnä ja pysähtyneenä hetkessä – se on jouluntaikaa se ja voi kunpa se sama voisi jatkua 365 päivää vuodessa.

Minulle joulu on jostain syystä ollut aina erityisen ihanaa ja tärkeää aikaa. En osaa tarkalleen sanoa miksi, mutta jotenkin varmaan se on se ajatus rauhasta, lähimmäisten kanssa vietetystä laatuajasta, kiireettömyydestä ja toisten välittämisestä joka on puhutellut minua. Jouluna maailma tuntuu astetta paremmalta paikalta elää, olla ja kasvattaa lapsia (toivottavasti en kuulosta liian kyyniseltä!). Joulu on minulle myös ennen kaikkea antamisen aikaa ja sen haluan opettaa myös lapsilleni. Oma taustani on melko vähävaraisista oloista ja vaikka mistään elintärkeästä en yleisesti ottaen jäänytkään paitsi, mitään ylimääräistä ei juuri ostettu ja varattomuus oli usein arjessa vahvasti läsnä. Tiedän hyvin, että joulu voi olla monelle perheelle niin erilainen stressi kuin se mihin minä olen nykyään tottunut stressatessani siitä, ehdinkö ajoissa kauppoihin lahjaostoille tai palaako kinkkuni kiireessä uuniin.

Joulu on myös sitä aikaa jolloin tällainen paatuneinkin suorittaja vaihtaa suorittamisvaihteen vapaalle ja pysähtyy pohtimaan kulunutta vuotta ja elettyä elämää. Vaikka elämä onkin viime vuosina onnistunut heittämään hämmentävän paljon kierrepalloja, voin silti vilpittömästi todeta, että kyllä elämä aina antaa enemmän kuin se ottaa. Syvää kiitollisuutta tunnen tänäkin vuonna ja ehkä jopa hieman aikaisempia vuosia enemmän. Olemme etuoikeutettuja niin monessa, enkä halua pitää ketään tai mitään itsestään selvyytenä.

Loppuhuomautus: Tiedän, että lapseni antavat anteeksi uuniin palaneet piparit, mutta eivät varmasti unohda aivan heti sitä, jos äiti hajoilee jouluaattona yrittäessään luoda ”täydellistä” joulua. Siitäpä syystä aion antaa itselleni synninpäästön jo näin hyvissä ajoin ennen h-hetkeä. Meidän joulu näyttää tänä vuonna hieman erilaiselta, mutta aidosti meiltä. Se on siis luultavasti hieman hampin näköinen, mutta tuntuu sitäkin kotoisammalta. Mikäpä se minäkin olen täältä huutelemaan, paraskin hermoheikko, mutta ottakaahan rennosti elekääkä ressatko. Kyllä se joulu sieltä tullee joka tappauksesa. Hiltuset toivottaa ressitöntä joulun odotusta…

P.S. Vesa, jos sää luet tätä niin mää en sit aio ostaa sulle tänäkään jouluna lahjaa niin älä sääkään osta mulle…

Niin, vaikka me ollaankin päällepäin tällaisia ihania etelän hetelmiä, niin mehän olemme alun perin siis kotoisin tuolta pohojosesta, tarkemmin Oulusta. Täällä Vantaalla oleilun aikana olen jo oppinut pari uutta sanaakin, joita koetan viljellä kaikessa kanssakäymisessä mahdollisimman paljon ja luontevasti. Ne ovat ”prakaa” ja ”raflaava”. Tuossa taannoin piti ihan varmuuden vuoksi tarkistaa Googlesta, että mitäs se niin kuin tarkalleen ottaen tuo ”raflaava” oikein tarkoittaa. No, niinhän siinä sitten kävi, että Googlen näkemys ei aivan vastannut omaani ja EHKÄ on tullut pari kertaa käytettyä tuota sanaa hieman väärissä yhteyksissä. Todella luontevaa, Noora! Heitin itselleni hyvin ansaitun ylävitosen…

Sen lisäksi, että olen tällainen omassa pienessä maailmassani hyvinkin kuuluisa arjen supersankari, jonka supervoimia ovat mm. pyykkääminen ilman huuhteluainetta ja joskus jopa ilman pyykinpesuainetta, on minulla myös muita supervoimia. Osaan nimittäin analysoida (neuroottisesti) joka ainoan tielleni kulkeutuvan sattumuksen tai tapahtuman halki, poikki ja pinoon! Vuosien varrella olen pohdiskellut paljon muun muassa sitä, mitä muutto tänne etelään on tarkoittanut meidän perheelle; mitä hyvää se on tuonut tullessaan ja vastaavasti mitä huonoa. Siinäpä meille tämänkertaisten Narinoiden aihe. Lista ei ole tyhjentävä ja kokemukset omakohtaisia, joista ei sellaisenaan välttämättä ole mitään iloa kenellekään toiselle. Kunhan höpöttelen aikani kuluksi…

Jännä sinänsä, että koskaan tänne muuton jälkeen emme ole vakavissamme pohtineet paluuta takaisin Ouluun tai kokeneet, että tämä paikka ei olisi koti. Muistan sen tammikuun kun muutimme Ellan kanssa kuukausi Vesan jälkeen tänne. Vesa teki uudessa työssään pitkiä päiviä ja me koetimme saada aikamme kulumaan paikassa, joka oli meille aivan outo. Vieläkin muistan ne tunteet, maut ja hajut niiltä ajoilta, kun kaikki tuntui jotenkin turhan suurelta ja epävarmalta. Yhtään ei auttanut se, että sinä vuonna pääkaupunkiseudullakin tuli viikko ja kuukausi tolkulla lunta vaakatasossa ja kaikki oli erityisen harmaata ja pimeää, tai ainakin niin minä olen sen mielessäni maalannut. Siihen, että elämä asettui kuitenkin suhteellisen nopeaa uomiinsa, oli Ellalla varmasti suuri vaikutus.  Ilman Ellaa uskon, että jalka olisi saattanut jäädä pitkäksikin aikaa oven väliin ja maitojunaan ostettu kausikortti. Lapsen vuoksi kun on vain pakko saada arki ja rutiinit rullaamaan, rakentaa elämä kokonaiseksi.

Muutto Vantaalle on tarkoittanut meille monia asioita, eikä vähiten monien meille rakkaiden ihmisten, ystävien ja sukulaisten jättämistä kotikonnuille. Sosiaaliset verkostot olivat aluksi niukat ja omalla tavallaan ne ovat sitä vieläkin. Pääkaupunkiseudulla etäisyydetkin ovat niin pitkät, että eipäs sitä aivan joka viikko arkena iltaisella lähdetä kyläilemään jos yksi ystävä asuu Espoossa 25 kilometrin päässä ja toinen Porvoossa, jonne ajelen sen 40 minuuttia. Logistisiakin haasteita siis. Elämä on kuitenkin rikasta ja ystäviä on juuri oikea määrä, täällä ja Oulussa. Ruuhkavuosien arkirumba pyörii kuitenkin joka tapauksessa kodin, työn ja harrastusten ympärillä ja puhelimet on keksitty. Yksinäinen en ole ollut koskaan. Kilometrit sinne tai tänne, vaikka fyysisesti verkostot ovatkin olleet jo tovin melko kaukana, tukea ja turvaa olen aina saanut silti. Ne samat ihmiset sitä tallaa tätä elämää meidän kanssa etäisyydestä huolimatta ja muutama uusikin ihanuus on tullut joukon jatkeeksi.

Hankaluuksia aiheuttaa aina toisinaan se tosiasia, ettei täällä ole lapsille oikein ketään hoitajaa. Viimeksi jokunen viikko takaperin törmäsin tilanteeseen, jossa minulla oli tärkeä tapaaminen ja mies töissä, jolloin jouduin ensimmäistä kertaa turvautumaan Mannerheimin lastensuojeluliiton hoitoapuun. Sieltä kuitenkin apu löytyi ja olimme kaikin puolin tyytyväisiä palveluun.

Vaikka kahdenkeskinen aika on melko olematonta, vuorotellen päästämme mieheni kanssa toisemme myös tuulettumaan. Tämä on onneksi toiminut meillä hyvin. Hienoa on myös se, että kun silloin tällöin harvoin pääsemme Ouluun lomailemaan, isovanhemmilla on ollut niin ikävä lapsukaisia, että yleensä ilolla tarjoutuvat avuksi ja saamme sitten itse keksiä jotain kivaa ihan aikuisellakin porukalla. Muuten emme ole oikeastaan koskaan tunteneet arkea ”keskenämme” täällä liian raskaaksi. Tai siis sen raskaammaksi kuin mitä se olisi Oulussa. Sen kun aikanaan jo tiedosti, ettei täällä ole samanlaisia tukiverkostoja läsnä, on asennoituminen ollut sen mukaista. Niin se ihmismieli vain toimii.

Joku kehotti minua joskus aikanaan katkaisemaan napanuoran äitiini, ihan vaan että ”vink vink”. Liekö otin sen liian kirjaimellisesti kun tänne asti piti muuttaa. No ei nyt sentään=). Varmaan ihan aiheesta mainittu ja olemmehan aina olleet äitini kanssa hyvin läheiset, ehkä jopa liian läheiset jos sellainen on mahdollista, mene ja tiedä. Parasta tänne muutossa on varmasti ollut se, että olemme joutuneet oppimaan pärjäämään, ei yksinämme, vaan omana yksikkönä. Se ei ollut suora tai kivetön tie, se vei aikaa ja oli melko tuskaistakin aika ajoin, mutta meistä on tullut TIIMI. Aivan eri tavalla kuin Oulussa asuessamme olemme joutuneet hakemaan tukea ja turvaa ensisijaisesti toisistamme, ratkomaan erimielisyydet keskenämme ja löytämään yhdessä yhteisen sävelen ja meille parhaan tavan toimia. Siitä olen erityisen kiitollinen ja onnellinen. Muistan hyvin ajan kun asuimme vielä Oulussa ja olimme PALJON nuorempia. Sellaisia, joille elämä on vielä hyvin mustavalkoista ja tunteet kuumenevat hetkessä oli siihen syytä eli ei. Minulla oli tällainen todella rakentava ja hyvä tapa käsitellä erimielisyyksiä aviomieheni kanssa soittamalla ystävälleni, että tulen sinne. Piste. Siellä sitten tyttöjen kesken puimme meidän silloin vielä AVOliiton ”elämää suurempia” ongelmia. Mitäpä sitä nyt turhaan itse asianosaisen kanssa asioita vatvomaan…! Pidemmän päälle ei kovin toimivaa.

Mitä kaipaan tällä hetkellä eniten? Se ei ole se lastenhoitoapu, mikä tietenkin olisi aika luonnollista ja itsestään selvääkin. Kaipaan eniten niitä meidän ystäväperheitä joilla on siis myös lapsia. Kaipaan viikonloppuja, jolloin istutaan molempien perheiden voimin iltaa ruokaa laittaen ja rupatellen samalla kun lapset leikkivät keskenään. Kaipaan ystäväperheiden kanssa yhteisiä mökkireissuja. Kaipaan muita samassa elämäntilanteessa olevia seuraksi ja arjen vertaistueksi. Sitä meillä ei juuri ole. Voisin surkutella itseäni, mutta ajattelen ennen kaikkea lapsiani. Itse muistan omasta lapsuudestani, kuinka vietimme tuttavaperheiden kanssa uudet vuodet ja juhannukset sekä ihan tavallisiakin viikonloppuja vaikkapa pitsaa leipoen. Toivoisin, että voisin tarjota sen saman omilleni!

Nyt tuli sitten Narinaa taas kerrakseen. Onnittelut jos jaksoit lukea loppuun saakka, olet varmasti yksi harvoista. Lyhyt ja ytimekäs pohdiskelu voisi olla minun juttuni, mutta ei ole. Kun sen aloittaa, en voi lopettaa=)! Nyt kuitenkin lopetan, siis oikeasti, ja ytimekkäästi lopetankin, nimittäin kehottamalla kaikkia lukaisemaan Tommy Tabermannin ”pieni laulu ihmisestä”-runon. Niin se vaan on, että ihminen tarvitsee toista ihmistä ja mitä enemmän näitä ihmisiä on ympärillä, sitä rikkaampi on elämä.

Tämä blogi hieman huolestuttaa minua. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että minusta on kovaa vauhtia kuoriutumassa todellinen megaluokan Narisija. Tässä nimenomaisessa hetkessä tästä Narisijasta tuntuu, että jonkin sorttinen irtiotto arjesta olisi paikallaan. Mielellään sellainen pari viikkoa jonkun tyttökaverin kanssa jossain kaukana tropiikissa cosmopolitaneita naukkaillen, tai ihan nyt kyllä joku paikallinen laihanpuoleinen bissekin käy. Karibia, anyone?

Lupaan ja vannon, etten ole vaihtamassa huono vaimo-vaihteelle, kiipeämässä mökömökö-puuhun tai laittamassa marttyyrin lakkia päähän, mutta…Meillä on tällainen olosuhteiden pakosta johtuva tilanne, että mieheni on usein naimisissa (minun lisäkseni) myös työnsä kanssa eikä siksi yleensä pääse mukaan reissuillemme Ouluun. Minä sitten matkustelen yksin tyttöjen kanssa milloin milläkin vempaimella ja mieheni SAA (huomatkaa hieman katkera sävy) jäädä kotiin ihan yksikseen. Se, että hän tekee töitä, on tietenkin aivan sivuseikka! Noh, aivan jokunen hetki taaksepäin olin taas viikon tyttöjen kanssa Oulussa itsekseni. Miettikää, viikko (viikko viikko viikko viikko). En saa tätä nyt ulos systeemeistä ollenkaan. Ei se, että olin viikon yksin lasten kanssa Oulussa, vaan se, että mieheni sai olla VIIKON yksin kotona.

En ole ennen ajatellut asiaa näin, mutta nyt kun hieman yllättäen tällainen pienimuotoinen väsymys iski minuun, tulin yksi ilta pohtineeksi, että milloin ikinä minä olen ollut yksin vaikkapa edes viikonlopun?!? (Blob on muuten se ääni joka kuuluu kun kaikesta huolimatta päätin laittaa marttyyrin lakin päähän.) Ei sillä, etten haluaisi olla tyttökaverin kanssa jossain kaukana tropiikissa niitä cosmopolitaneita naukkaillen, mutta ihan vain viikonloppu kotona yksinkin tuntuu aivan taivaalliselta ajatukselta. Listaanpa nyt mitä se niin kuin noin ihan käytännössä tarkoittaisi: Ei puuron keittämistä, ei tiskaamista, ei pyykkien pesemistä, ei roskien viemistä, (ei töitä), ei 24/7 ongelmanratkaisua, ei kiukuttelua, ei loputtomiin kysymyksiin vastaamista, ei iltapesuja, ei puistoiluja, ei kaiken maailman mielikuvitusleikkejä ja loputtomia keskusteluja leikkipuhelimen ankan kanssa, ei ruoan laittoa, ei tappelua syömisestä, ei Oilia roikkumassa lahkeessa kun teen kaikkea yllämainittua, ei nukuttamista, ei petien petaamista, ei kaikkien perheenjäsenten pyykkien keräämistä lattialta eikä ylipäänsä mitään siivoamista…ja lista voisi vain jatkua! Ja kaikkein parasta, saisi käydä yksin vessassa. Aah, mitä luksusta! Tuntuuko jostain tutulta vai olenko yksin maailmassa=)?

Joskus tuntuu tältä. Mutta mitä sitten? Mulla ja sulla on oikeus meidän omiin tunteisiin;)

Koetin ehdottaa miehelleni, että mitä jos nyt vaan ottaisit lapset ja menisit jonnekin viikonlopuksi (tai vaikka koko marraskuuksi), mutta vastaus oli, että ”mihin minä nyt tästä menisin?”. Vastavuoroisesti hän ehdotti, että entä jos ottaisit vaikka jonkun huoneen airbnb:stä ja menisit yksin sinne. Tuntui aika kolkolta ajatukselta, mutta pakko antaa miehelleni pisteet yrityksestä anyway.

Mikä se nyt sitten niin väsyttää? Voisihan se olla nuo lapset, tai avioliitto tai kotityöt tai ihan vaan työt ylipäänsä, mutta iso syy on kuitenkin varmaan tässä pimeydessä. Joka vuosi tähän aikaan sama homma, paitsi silloin kun olen raskaana, jolloin joku hormooni varmaan tsemppaa. Ja sitten siihen varmaan yhdistyy myös nuo kaikki muutkin yllämainitut. Kyllä kai se on lupa olla joskus väsynyt ja ”nollauksen” tarpeessa. Sellainen tunne minulla on nyt. Kun vain saisi hetken relata, olla ystävien kanssa, nauraa rehottaa niin että poskia kolottaa ja nauttia vaikkapa muutaman lasin kuivaa valkoviiniä ja herätä aamulla yksin hiljaisuuteen tai korkeintaan oman pään jyskytykseen jonka yksi lasi viiniä liikaa on saanut aikaan.

Minulla, niin kuin suurimmalla osalla meistä perheenäideistä, on myös puoliso jolla on kaksi kättä ja oikein terävä pää hartioidensa päällä. Olen myös siten onnellisessa asemassa, etten ole koskaan kokenut olevani kahlittu kotiin. Vaikka tällä kertaa mieheni ehdotus oli ehkä hieman heikommanpuoleinen, hän silti selvästi yritti ratkaista asian parhaalla osaamallaan tavalla. Ja mikä hän on minun fiiliksiäni ratkaisemaan. Tärkeintähän on, että hän sanoo ja antaa olemuksellaan ymmärtää, että ”ovi on auki, mene ja tee mitä tarvitsee, että saat taas uutta energiaa, kyllä me täällä pärjätään”. Se, että tulee aidosti kuulluksi ja ymmärretyksi, on minulle aivan äärettömän tärkeää, jotta voin tuntea itseni tärkeäksi ja rakastetuksi.

No mutta, nyt taas Naristiin ihan tosissaan. Tämän blogin lopetan nyt hieman kiireellä, sillä täytyy alkaa suunnittelemaan sitä tyttöreissua tropiikkiin. Olen jo tehnyt alustavan varauksen yhden tyttökaverini kalenteriin loppukuulle, ja uskokaa, pidän siitä kynsin ja hampain kiinni=). Muistakaa rentoutua välillä. Vaikka me tällaisia kaikin puolin supereita ollaankin, niin ei se aina mene ihan putkeen supersankareillakaan!

Meidän perheeseen on tosiaan siunaantunut kaksi kaunista ja valloittavaa tyttölasta, Ella ja Oili. Ensimmäinen asia, jonka äitinä opin heti Ellan synnyttyä vuonna 2009 oli, kuinka raskasta äitiys oikeastaan onkaan. Olinhan toki kuullut juttuja (lue: kauhutarinoita) yövalvomisista ja kaikista niistä elämää mullistavista muutoksista joita lapsi tuo tullessaan. Herran jestas sentään, mikään ei tulisi olemaan enää niin kuin ennen. Parisuhde ainakin kuivuisi kasaan sen sileän tien kun synnäriltä lähdettäisiin kotia kohti ja omaa aikaa ei olisi enää nimeksikään ennen kuin lapset ovat täysi-ikäisiä, jos silloinkaan.

Näinhän se ei kuitenkaan aivan mennyt. Totta kai, lapsi muutti meidän koko maailman, mutta yövalvomiset olivat ajoittaisia ja suhteellisen helppoja, olihan Ella jo heti syntyjään melko hyvä nukkuja. Oma-aloitteinen itsekseen touhuava lapsi antoi myös äidille aikaa touhuilla kotihommia ja muuta kivaa, samalla kun itse tuli siinä iloisesti höpötellen mukana. Mutta rankkaa on ollut silti. Itse tällaisena täydellisyyttä tavoittelevana äiti-ihmisenä minulle raskainta äitiydessä on ollut jatkuva huoli ja syyllisyys, riittämättömyyden tunne ja menetyksen pelko. Itse olen ollut itseni pahin vihollinen äitinä, ei suinkaan ulkopuolelta tulevat paineet, ilkeät neuvolatädit tai omat verkostot jotka eivät osaisi tukea ja löisivät lyötyä. Tunne siitä, että äitiydessä ei voi koskaan onnistua täysillä syö minua ajoittain vieläkin. Tieto siitä, että minä, niin hyvässä kuin pahassa omilla teoillani ja valinnoillani, sanoillani ja suhtautumisellani olen vastuussa siitä miten minun lapseni tämän maailman kokevat ja siinä pärjäävät. Millä meriiteillä minä, siis minä, voisin mitenkään olla kykenevä tarjoamaan parhaita eväitä lapsilleni?

Olinhan myös nuori äiti silloin kun Ellan saimme, ja todellakin nyt taaksepäin katsoessa, aivan eri ihminen. Seitsemän vuoden aikana olen kasvanut ihmisenä ja äitinä aivan hurjasti. Ella joutui kasvamaan siinä sivussa meidän kanssamme ja kokemaan kaikki ne samat kasvukivut siinä missä mekin. Siinäpä vasta syyllisyyssäkkiin tavaraa. Elimme elämää, jossa kaikki oli vielä auki, koko tulevaisuus. Minä opiskelin ja tein töitä samalla kun olin äiti ja mieheni vasta aloitteli uraansa. Tunteet kävivät välillä kuumina ja kiirettä piti. Välillä oli niin kauhea kiire johonkin ja olla muutakin kuin äiti. Silloin nuorempana sitä piti ihan säännöllisesti kailottaakin kaikelle kansalle, että olenhan minä niin paljon muutakin kuin äiti. Minä ja suuri suuni.

Periaatteellinenkin olin, samoin kuin mieheni. Toki sitä nyt olemme vieläkin ja tulemme varmasti aina olemaan, mutta ehkä hieman tai jopa aika paljon pehmeämmin. Olikohan se sitä, että piti todistella itselleen olevansa kelpoinen äidiksi vaikka nuori olinkin? Tiukat säännöt ja tarkat rutiinit ovat meillä olleet arkea. Pohjalla oli ajatus, että lapsi kokisi olonsa turvalliseksi kun on selkeät säännöt ja tarkat rutiinit. Hieno ajatus sinänsä. Näin jälkeenpäin katsottuna, ei olisi tarvinnut olla niin tiukka ja apua olisin tarvinnut siinä, mitä voi lapselta missäkin iässä olettaa.

It’s all about family<3

Oikaistaanpa hieman… ja liioitellaankin siinä samalla…

Nyt kaikki on valmista! On punainen tupa ja perunamaa, koulut käytynä, työpaikat, velkaa vaikka muille jakaa ja uusi auto. Ai kamala. Sitten syntyi Oili. Oili on aivan niin kuin Ella, vain eri väreillä. Ella kun on tumma kuin isänsä ja Oili vehnänvaalea aivan kuten minä pienenä. Oili kasvaa aivan eri maailmassa kuin Ella. Näen jo nyt sieluni silmin, kuinka Ellasta kasvaa äitinsä kaltainen hieman hermoheikko täydellisyyttä tavoitteleva nuori nainen ja Oilista taas sellainen elämäntapaintiaani, joka ei turhaan huomista murehdi. Toki tässä nyt on nähtävillä myös tällainen aika luonnollinen esikoinen-kuopus asetelma, mutta silti väitän, että myös sillä elämän alkutaipaleella ja siellä koetuissa asioissa on havaittavissa syy-seuraussuhde. Sama se sille punaiselle tuvalle ja kaikelle muulle, me olemme ihmisinä muuttuneet sillä välin kun Ella syntyi ja kasvoi, siihen kun Oili tuli maailmaan. Elämä on asettunut uomiinsa ja avioliittokin on alkuvuosien haasteiden jälkeen rauhoittunut kun kahdesta aikuisesta on vihdoin tullut me sen sijaan, että siinä olisi minä, minä, minä ja vain joskus sinä! Elämä on rauhallista. Tämä siis meidän mittakaavassa, olemmehan kaikki aika tulisia ja temperamenttisia, eikä sitä täysin varmaan ikä muuta koskaan.

Noh, nuorempana oli kauhea kiire tosiaan kokoajan johonkin, vaikkei aina edes tiennyt minne ja samalla kärsivällisyys kuin kärpäsellä (toki en tiedä tarkalleen kuinka hyvä kärsivällisyys kärpäsellä on, mutta viittaan siis heikkoon sellaiseen). Kärsivällistähän minusta ei saa tekemälläkään, mutta enää ei ole samanlainen pinnan kireyden-taso, jos sen nyt näin voi sanoa, kuin ennen. Oilin kanssa olen selkeästi paljon rauhallisempi, en hätkähdä pienistä ja osaan nauttia siitä, että saan olla VAIN äiti. Ei ole kiire olla mitään muuta ja mitä sitten vaikka kotikaan ei aina ole tiptop.

On ihana löytää itsestänsä ja äitiydestänsä uusia ulottuvuuksia ja totta kai myös huomata kasvaneensa ihmisenä. En kuitenkaan voi sille mitään, että sisintäni kalvaa ajatus siitä, kuinka erilaisen varhaislapsuuden kaksi tyttöäni saavat. Huomaan usein miettiväni, kuinka paljon tämä ero tulee näkymään lapsissani ja onnistunko siltikin tarjoamaan molemmille yhtäläiset edellytykset selviytyä elämässä ja tulla onnelliseksi. Kaiken tämän nykyisen ja menneen keskellä olen selviytynyt tästä ajoittain melko raskaastakin syyllisyyden taakasta ajattelemalla, että vaikka meillä kuinka meuhkataan ja melutaan, komennetaan ja karjutaan, meillä myös aina rakastetaan rajusti. Päivittäin sanottu ”äiti rakastaa Ellaa” ja halit lähtiessä ja tullessa ja ihan muuten vaan toivottavasti jaksavat kantaa pitkälle. Enemmän kuin mitään muuta haluaisin, että lapseni oppisivat rakastamaan itseään ja tuntisivat itsensä hyväksytyksi ja rakastetuksi juuri sellaisena kuin ovat. Rehellisesti, en tiedä kuinka hyvin olen onnistunut tässä. Äitiys on vaikeinta mitä tiedän, eikä se ainakaan helpotu kun lapset kasvavat.

Tässäpä pienimuotoinen avautuminen siitä, miksi minä olen kokenut äitiyden rankaksi. Syyllisyys, liittyi se sitten mihin tahansa, on voimakas ja vaarallinen tunne jos sille antaa liikaa valtaa. Itse olen joutunut työstämään tätä tunnetta siitä saakka kun Ella syntyi ja hieman enemmissä määrin taas nyt kun Oili tupsahti elämäämme. Nämä tunteet syyllisyydestä ja riittämättömyydestä kuitenkin myös kuuluvat äitiyteen ja vanhempana olemiseen ja sellaisena ne on osattava ottaa. Koetetaan kuitenkin olla itsellemme (ja tietenkin myös toisillemme) armollisia.

Blogin esittely

Nooran Narinoita tähdittää Hiltusen herrasväen nelihenkinen kokoonpano johon kuuluu äiti, isä ja kaksi ihanaa tyttölasta. Äiti on Mammas.fi verkkokaupan uusi onnellinen omistaja, isä OLEMASSA (ei halunnut itsestään keksittävän mitään nasevaa =D) ja lapset totta kai kuin Elloksen kuvastosta. Näinpä! Blogissani kirjoitan vanhemmuudesta, parisuhteesta ja ylipäänsä meidän kiireisestä arjesta. Tähän blogiin haluan vangita koko kirjon, niin hyvän kuin pahan ja löytää itselleni arjen kohtalotovereita. Tule mukaan lukemaan ja kokemaan, kommentoimaan ja myötäelämään tarinoita elävästä elämästä.

Nooran Narinoita osa 1 – Minustako muka bloggaaja?

Pää raksuttaa tuhatta ja sataa ja ajatuksia kuohuu yli kun mietin mistä kaikesta voisinkaan kirjoittaa. Toki, hyvin ajateltu ei vielä ole puoleksi tehty, mutta onhan se nyt ihan hyvä lähtökohta jos on edes muutamia potentiaalisia ideoita=).
Kirjoittaminen on tullut minulta oikeastaan aina melko luonnostaan. Se on helppoa, kunhan vain jaksaa istua paikallaan tarpeeksi kauan (paikallaan istuminen ei todellakaan ole vahvimpia puoliani). Kuitenkin, aina niinä hetkinä kun maltan parkkeerata hanurini koneen ääreen, on kirjoittaminen terapeuttista ja auttaa jäsentämään elämää, omia ajatuksia ja ihan vaan arjen hullunmyllyä. Olen miettinyt omaa blogia jo pidemmän aikaa. Esteenä tälle on ollut lähinnä omat itsekriittiset ajatukset kuten, ”mitä nyt mulla voisi olla sellaista sanottavaa mitä kukaan haluaa kuulla” tai ”mä oon tosi huono pilkuissa ja sit kaikki näkee sen”. Ihan perus settiä siis. Nykyään ei enää jaksa murehtia pilkuista ja siitä et jos yks tai kaks nyt sattui unohtumaan jonnekin matkan varrelle. Sitä on vaan onnellinen, ettei se ollut oma lapsi joka unohtui vaikka tuohon lähikauppaan ostosreissulla.

 
Mutta…
Jos minä nyt sitten kirjoitan, siis muutenkin kuin omaan salaiseen kansiooni omalla salaisella koneellani, niin mistä minä kirjoitan? Mistä minä tiedän, mikä saa minut innostumaan ja mistä minulla voisi olla jotain sanottavaa? Päätin kirjoittaa Narinoita vanhemmuudesta, parisuhteesta ja arjen haasteista ennen kaikkea siksi, että ne ovat niitä aiheita joihin minä kaipaan kohtalotovereiksi ja vertaistueksi muita oman arkensa supersankareita. Vanhemmuus on vaikea laji, eikä se avioliittokaan aina helpolla päästä. Ruuhkavuosien arkirumba pitää elämän mielenkiintoisena, mutta ajoittain raskaana ja liiankin haastavana. Onnistumiset ja onni löytyy pienistä asioista arjen keskeltä, kun vaan muistaa kaiken keskellä pysähtyä katsomaan ja nauttimaan matkasta. Jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru vain puolikas, vai mitä?

Keitä meidän bändissä sitten rokkaa?

Solistina toimin tietenkin minä itse, olenhan oman elämäni supersankari. Olisikohan se Herra Hiltunen, elämäni rakkaus jo kymmenen vuoden takaa, sitten vaikka basisti. Ihan kuulkaas itse googletin basistin roolia bändissä ja eteeni ilmaantui tällainen vanha vitsi, jonka mukaan basistin rooli bändissä on omistaa kamat ja auto. Noh, meidän iskä kyllä nimenomaan omistaa joka ainoan romun tässä puljussa ja siis sen koko puljun myös, joten sikäli aika sopiva. Kuitenkin, jotta herne-maissi-paprikat saisivat jäädä pakastimessa rauhaan, kirjoitettakoon, että basisti on myös bändin kivijalka, jopa tärkeämpi kuin rummut. Sitähän se minun toinen puoliskoni kyllä on. Kosketinsoittimissa ja taustalaulajana meillä musisoi eläväinen Ella ekaluokkalainen ja rumpuja rämpyttää oikukas Oili 1-vee.

Etiäpäin, sanoin mummo lumessa ja nokka kohti uusia Narinoita. Koetetaan pitää Narinat jokseenkin kevyenä, vaikka jo nyt tiedän, että joukkoon tulee mahtumaan myös vähän raskaampiakin kertomuksia siitä, miten minä olen oman vanhemmuuteni kokenut ja siihen kasvanut.